tiistai 10. heinäkuuta 2012

Auf Wiedersehen, Berlin!


Kiitos kaikesta Berliini. Olit, ja olet upea.

Luulin, että New York olisi kaikkien aikojen lempikaupunkini, mutta taisi käydä niin että veitkin sen paikan sydämessäni. Ja se on aika paljon, se.

En sano hyvästi, vaan näkemiin, sillä me tapaamme vielä.

Seuraavia treffejä odotellessa voin aina katsoa kuvia, joita on paljon. Ja te muutkin voitte niitä katsella jos haluatte, täältä.

Tervetuloa jatkossa muiden blogieni pariin:
Rimakauhua ja rahkapiirakkaa
Vetyä perkele!

Danke schön, tschüss!

Viimeiset leuhotukset

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, joten saapui myös kesäkuun viimeinen päivä, paluupäivä. Vaikka reissussa olikin ollut ihan süperia, ei ajatus kotisohvasta tuntunut myöskään yhtään hullummalta.

Siirryimme hyvissä ajoin Tegelin kentälle ja lähtöselvitysmuodollisuuksien jälkeen meillä oli reilusti aikaa etsiä jotakin murusta rinnan alle. Ravinteli löytyi ja menua selaillessamme päätimme oitis, että jos kerran Berliinistä lähdetään niin se tehdään tyylillä: hummerikeitot ja skumpat pöytään, bitte schön!


Maailmannaiset selvityivät ajoissa koneeseen ja toiseenkin, Riian kentällä otettiin luonnollisesti välihuikkaa, lentokoneskumpasta puhumattakaan. Tyylillä, ennen kaikkea.


Ja pilvet, ne vaan on aina yhtä ihania.


Hei, nyt näkyy jo Saimaa!


Ja sieltähän se koto löytyi.


Heti tuli kotoisa olo, kun matkatavarahihnalla vallitsi vanha tuttu karjalainen mie ensiks-meininki: mummomuuri parkkerasi itsensä hihnan ääreen siten, ettei vahingossakaan kukaan muu päässyt laukkuansa sieltä hamuamaan. Siispä kyynärpäät käyttöön, maailmannaisen elkein.

Ja mitäkö tein ihan ensin, kun pääsin kotiin? Näpsäytin saunan päälle.

Oma maa mansikka, muu maa euron tonttukalja.

DeeDeeÄrrää ja vietnamilaisia kevätrullia


Telkkaritornista selvittyämme suuntasimme oitis kohti päivän seuraavaa kulttuurikohdetta, DDR-museota.

Tai siis paskat se mikään DDR-museo ollut, vaan aikamatka 70-lukulaiseen lapsuuteen Lappeenrannassa, totesi Susanna.


Museo on interaktiivinen: kaikkea saa paitsi katsoa, myös koskea.

Autoilutaidoistaan tunnetut pirkot halusivat luonnollisesti hieman tyypata menopelien klassikkoa, Trabantia.


Ehdottomasti näille naisille se kaikkein turvallisin autoilun muoto.

Ja testata piti tietysti jotain muutakin.


Sosialistinen kulttuurikokemus oli hyvä päättää teemalle uskollisina läheiseen vietnamilaiseen ravintolaan, jossa vedimme naamaan vähän helvetin hyvät kevätrullat riisinuudelisalaatilla.


Siinäpä sitä sosialistista realismia kaikkein mukavimmassa muodossaan.

Suuren urheilujuhlan tuntua

Ken väittää, etteivät taiteilijat piittaa penkkiurheilusta ei ollut paikalla kesäkuun viimeisenä torstaina herranvuonna 2012, kun Särön residenssi suorastaan pursuili sporttista tunnelmaa.


Tunnelmaan virittäytymisessa olivat olennaisena osana paitsi virvokkeet, myös halpakaupan laarista ongitut rekvisiitat, kuten euron meikkipuikko henkisen kotimaan väreissä.


Schwarzwaldin omat tyttäret Ulrike ja Hannelore kisatunnelmissa: Deutschland, Deutschland, über alles!


Seitsemännellä yrityksellä pääsimme vihdoin välilöihin kameran itselaukaisijan kanssa, kylläpä taas hampaita naurattaa! Menossa mukana ihanat kämppikset Aku ja Emma.

Alkuperäisenä ja kunnianhimoisena tavoitteena oli alkupohjustusten jälkeen selvittää tie Brandenburger Torin ja Tiergartenin suuntaan ja päästä seuraamaan peliä joltakin isolta screeniltä, joita kaupungissa tuolloin riitti. Mutta koska hyvilläkin suunnitelmilla on toisinaan tapana kosahtaa, saati sitten huonoilla, niin kävi nytkin.

Polizei olikin laittanut ns. pääkallopaikan sulki ja kiinni valtavan yleisömäärän vuoksi ja jäimme lehdelle soittelemaan. Lopputulemana ajauduimme telsun ääreen johonkin Hauptbahnhofin kahvila-ravintoloista ja ehdimme näkemään pelin viimeiset kymmenen minuuttia - kuten myös Saksan ainoan maalin.

Alkuasukkaita jännittää.
"Me on niin hävitty tää peli."
Turpiin tuli Italian pojilta niin jotta tukka taipui, mutta emme suinkaan antaneet sen latistaa tunnelmaa aivan pohjamutiin asti.


Suklaapatukan kääreestä löytyneet komeat pojat piristivät ainakin Hanneloren mieltä.


Noh, Aku-setä oli vähän apeampi.

Päätimme hukuttaa murheet Kreuzbergin hämyisiin juottoloihin ja kävimme mm. tarkistamassa Trinkteufel-rokkibaarin, jota muuan alkuasukas oli meille jo ehtinyt suositella. Rouhee mesta eli just hyvä.


Matkalla yöbussille hoksasimme tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: kiinalainen noutoruokala mainosti china boxia eli leffoista tuttua pahviplodjullista nuudelihässäkkää kohtuulliseen 2,90 euron hintaan. Eikun boksit ja puikot käteen ja pieni evästauko.

Yöbussissa oli aikaa mm. taidevalokuvata:


Kotimatkalla totesimme, ettei ollut vielä aika tuutulaulun ja heilahdimme sisään Koloniestrassella sijaitsevan Cafe Samatan avoimen kutsuvasta ovesta. Residenssin nettisivuilla baaria luonnehditaan paikaksi, jonne astuminen vaatii erikoista mieltä. Sitähän meillä todellakin oli, kuin myös italialaisten (nuorten) miesten seurueella, joka vähän turhankin innokkaasti halusi tehdä tuttavuutta Suomen joukkueen kanssa. Emme kuitenkaan huolineet mafiosoa jatkoille sinnikäästä yrityksestä huolimatta, vaan kaivauduimme kaljojen jälkeen turvallisesti kotipesän pehmeään syleilyyn.

Italia saattoi voittaa Saksan, mutta Suomelta se otti nekkuun kuusnolla.

"Tää ei oo sit pissaa"


Samaan aikaan kun Suomessa vedettiin pilkkihaalaria niskaan kesäkuun viimeisenä perjantaina, oli Berliinissä vähän kuumempaa hottia tarjolla.

Ei sillä, että olisin valittanut.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Apostolinkyytiläisen pelastus

Kaupunkilomalla kävellään, paljon.
Jos omaa sekä matalat jalkaholvit että rakkauden matalakantaisiin kenkiin, on kusessa.

Apu on kuitenkin yhtä lähellä kuin lähin apteekki.


Silikoniset kantapääpehmukkeet. Tralalallallallaaa.

Nyt tiedän, että taivaan saa kaupasta, alle kahdellatoista eurolla.

Lähikaupassa


Vaikka ulkona syöminen onkin Berliinissä edukasta, jotain näkerrettävää on mukava varata myös residenssin jääkaappiin.

Reissussa yksi parhaita juttuja on ihan tavallisessa ruokakaupassa vaeltelu ja ihmettely. Mitä kaikkea täällä on, mitä nämä ihan tavalliset ihmiset ostavat? Kyllä hyvä marketti huonon museon voittaa milloin vaan, väitän ma.

Residenssin lähellä on varaa valita kahdesta kaupasta: joko jättimäinen Kaufland, josta saa kaikkea matkalaukuista makkarapötköön tai sitten pienempi kulmakauppa Penny, jonka valikoima kattaa hyvin perustarpeet ja vähän enemmänkin. Joku oli muuten haukkunut Pennyä residenssin vieraskirjassa kaupaksi josta ei voi sanoa mitään hyvää, enkä ymmärrä miksi. Daiju.

Sen sijaan suomalaiseen kassapöytään tottuneelle ei meinaa mennä kaaliin, miksi Saksassa tehdään ostosten pakkaaminen niin vaikeaksi. Kamat hihnalle, piip piip ja sitten kamat takaisin kärryyn ja sivummalle hoitamaan pakkaaminen loppuun, jos ei satu olemaan kaveria mukana joka voi latoa ostokset saman tien kassiin kun ne on vedetty koodinlukijan läpi.

Herrantähden. Kun kuussakin on käyty ja vaikka mitä, niin miksi näin???

Eräänä päivänä Kreuzbergissa


Kreuzberg, tuo Weddingin lisäksi yksi turisteille vaarallisimmista kaupunginosista, mikäli Roman Schatzin Berliini-opasta on uskominen.

Höpötihöpsis Roman, sanon minä.

Koska satunnainen eksyminen mahtaviin paikkoihin kuuluu Berliinissä asiaan, löysin Kreuzbergista Kunst Quartier Bethanien, vanhaan sairaalaan perustetun kulttuurikeskuksen, joka kätki kattonsa alle niin näyttelytiloja kuin taidekoulujakin.


Jos siitä olisi jotain hyötyä, saattaisin olla tästä(kin) ihan pikkuisen kateellinen.