Lähtöitkua vaille

Viimeinen aamu Berliinissä. Laukut vielä pakkaamatta ja kämppä siivoamatta, mutta hyvin ehtii. Blogi jatkaa päivittymistään Suomesta käsin, niin paljon on vielä hienoja hetkiä jakamatta.

Mutta nyt on aika lähteä, sillä Berliinikin sen tietää:

elämässä on yksi suunta: eteenpäin.

Tytöt

tehän ootte jo oikein
kun te ootte vaan just noin
kaikki mitä te teette
ja se miten te ootte
hunninko maailmankartalle

(PMMP)

Leuhkat eväät

. 

Currywurst kuuluu berliiniläiseen yleissivistykseen. Ihan hyväähän se on, mutta ei nyt ehkä ihan sen kaiken vouhotuksen arvoista, sanon ma. Paitsi jos sen jälkkäriksi voi nauttia jekkua.

Mutta döner, voi hyvä luoja.

Niin oli Lappeenrannan tytöt huulet muikeina kun pääsivät kerrankin aidon tavaran makuun. Kyllä häviää Peirutin ketapit tälle setille kuus nolla niin laadussa kuin hinnassa: 2,50, bitte.

Ei jäänyt nälkä tämän(kään) jälkeen.

Telkkaritornissa

Yksi Berliinin ehdottomista turrekohteista on Fernsehturm Alexanderplatzilla, joten sinnepä menimme mekin. Tötterö jäi minulta väliin edellisellä reissulla massiivisten jonojen takia, mutta nyt tilanne oli huomattavasti inhimillisempi. Lippujono veti sukkelasti, opastaululta näki oman torniinpääsyajan ja odotellessa saattoi nauttia virvokkeita: justiinsa silleen niin kuin tädit tykkää.

 

On se iso kylä.

 

Tornibaarissa piti tietenkin nauttia jokin paikan nimikkodrinkeistä. Päädyimme niinkin eksoottiseen valintaan kuin Berliini. Susanna luonnehti kyseisen juoman ulkonäköä erittäin kauniisti: viimeinen oksennus ennen sappinesteitä. Maku ei onneksi vastannut visuaalista kokemusta.

Kaupan kautta ulos kuten tapana on, danke schön. Tuotteistaminen on kyllä näillä pojilla ja tyttärillä hallussa, mutta laukkuun ei kuitenkaan nyt lähtenyt minitornia, tiedoksi pettyneille kotijoukoille. Eikä torniskumppaakaan, jossa tuntui olevan katteet kohdillaan kun ottaa huomioon, että pullo kuohuvaa lähtee täällä marketin hyllyltä reilusti alle vitosella.

Kyllä olisi aiheellista saada vihdoinkin vastaavaa toimintaa myös Lappeenrannan vesitorniin. Ainakin Hannelore ja Ulrike lupaavat tulla sinne päiväskumpalle.

Kielellistä ilottelua

Normimaanantai

Niin on ollut haipakkaa elo täällä näillä rouvilla, ettei ole joutanut näppiksen ääreen kuulumisia kertomaan. Elossa kuitenkin ollaan ja eilistä sadepäivää viettiin oikein mukavissa merkeissä mm. tavaratalo KaDeWen Fendin aurinkolasiosastolla.

Hirrveen, hirrveen nätteinä oltiin jajaja yläkerran näköalaravintolassa myös samppanjat otettiin.

Eiks toi Miu Miu oo se lappeenrantalainen merkki?

KaDeWe ei tosiaankaan ole mikään persaukisten paratiisi, mutta kuudennen kerroksen valtava ruokaosasto on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka: ei sitä suotta mainita joka ikisessä turistioppaassa. Kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin rinnanalusmuruset sinne on kerätty kokonaisesta merikrotista ameriikan pojan kirsikkacolaan.

Ja löytyihän sieltä sopuhintaan myös herkkua kotiinviemiseksi, purnukallinen sitruunalla maustettua gourmet-sormisuolaa. Sitä kun mökkiverannalla ripsauttaa Naistenvedestä nostetun ahvenen kylkeen nin avot. Siinä on kulttuurien kohtaaminen kauneimmillaan.

Kulttuurien kohtaamisesta kertoo jotain myös seuraava episodi maanantain ehtoopuolelta. Residenssin nurkilla Soldiner Strassea tallatessamme huomiomme kiinnittyi erikoisen näköiseen automaattiin.

Täällä on siis jos jonkinlaista masiinaa joka nurkalla, suosituimmat artikkelit tuntuvat olevan tupakka, purkka ja kortsut. Tästä vehkeestä emme kuitenkaan päässet selvyyteen ja yritimme tankata valintanappuloiden vieressä olevaa pientä tekstiä, josta suomineitoina erotimmekin sanan alkohol. Tästä rohkaistuneina päätimme kokeilla onneamme tässä pajatsossa: 50 senttiä koneeseen ja sormi ensimmäiselle nappulalle.

Ja kas, luukkuun kopsahti pieni pahvirasia.

Kaverikuvassa päivän ensimmäinen sekä viimeinen ostos: sormisuolaa ja steriilit huumeruiskut.

Toinen täydellinen sunnuntai

Mikä on vielä hienompaa kuin lappeenrantalainen Berliinissä?

No tietysti kaksi lappeenrantalaista Berliinissä.

Viikko on oikein sopiva aika viettää omassa, ylhäisen ylellisessä yksinäisyydessä. Sitten alkaa jo kaivata seuraa, muttei tietenkään mitä tahansa, vaan sitä omaa sielunsiskoa, jonka kanssa piuhat kulkee samoja, vinksahtaneita reittejä. Ja sieltä hän tulikin lentokoneen mukana, ihana Susanna.

Olin buukannut ohjelmanumeron ystäväni ensimmäisen Berliinipäivän kunniaksi: opastettu kierros Spreeparkissa, hylätyssä huvipuistossa Plänterwaldissa. Kohde, jonne rappioromantiikan ystävänä suorastaan himoitsin päästä tirkistelemään. Kaiken piti olla kunnossa: liput varattu ja oikeat liikenneyhteydet tsekattu: ensin ratikalla Bornholmer Strasselle, siitä näpsäkästi S-Bahnilla Plänterwaldin asemalle ja loput kävellen.

Kaikki näytti hienolta. Paperilla. Jos on liikkeellä puolitoista tuntia ennen tapahtuman alkua, kaiken järjen mukaan sen pitäisi riittää. Suurkaupungissakin.

Ei riittänyt.

Jokainen juna, jolla yritimme päästä määränpäähän, ilmoittikin seuraavan aseman olevan linjan endstation. Teimme siis matkaa yksi pysäkinväli kerrallaan, töhien itsemme alkumetreillä vielä väärään junaan, joka palautti meidät tylysti edelliselle asemalle. Yksi asemanväli kuljettiinkin bussilla, kun junayhteys ei jostain mystisestä syystä ollut lainkaan toiminnassa.

Olisi itkettänyt, ellei olisi naurattanut niin paljon. S-Bahn sai täten suomineidoilta uuden nimen: ÄÄS-Bahn.

Kierros olisi alkanut klo 16.00. Jalkamme tavoittivat Plänterwaldin asemalaiturin klo 16.30, josta oli vielä noin kymmenen minuutin apostolinkyyti määränpäähän. Totesimme, että kuulkaas rouvat, me on niin hävitty tää peli ja istuimme kaikessa rauhassa asemaravintolan pöytään rauhoittaville keskiolusille.

Hyvä olut, parempi mieli, totesivat Hannelore ja Ulrike ja jatkoivat kevein askelin matkaa kohti puistoa. Huvipuistoalueelle ei tietenkään omin päin ollut mitään asiaa, mutta puiston portilta oli juuri sopivasti lähdössä Parkbahn, jolla kahden euron sopuhintaan sai heittää vartin rundin puiston ympäri ja nauttia rappiotunnelmasta koko rahan edestä. Luottamuksemme junamatkailuun ei ollut sillä hetkellä parhaimmassa mahdollisessa hapessa, mutta uskaltauduimme kuitenkin kyytiin.

Junamatkalla näimme myös sen kierrosporukan, josta loistimme poissaolollamme. Tylsistyneitä ilmeitä oli naamoilla, eli ihan tyhmää niillä oli, meillä paljon kivempaa.

Otimme tilanteen kehoituksena tuhlata kierroslipuista säästyneet rahat parhaimmalla mahdollisella tavalla, eli ruokaan ja juomaan. Bratwursti oli kuumaa, sämpylä pehmeää ja sinappi väkevää, eli just hyvä. Mutta Becksin Green Lemonia älköön kukaan koskaan erehtykö tilaamaan, ei ole ihmisravinnoksi tarkoitettu se juoma ollenkaan.

Poispäin kävellessä, rapsakassa vesisateessa päätimme viimeistellä puistokokemuksen ainoalla oikealla tavalla: puskapissalla teinimäisen hervottomasti kikatellen Plänterwaldin tuuheassa metsikössä muovikuusia muistuttavat havupuut suojanamme. Aina ei aamulla herätessä tiedä, mihin sitä vielä illalla kyykistyy.

Paluumatkalla koimme velvollisuudeksemme nauttia vielä yhdet asemaravintolassa, koska Susu oli sanonut sieltä edellisen kerran lähtiessämme auf wiedersehen. Kyllä suomalainen on sanansa mittainen, totesimme ja nautimme paikan Haarikka-pubimaisesta tunnelmasta tuopillisten verran.

Tarinan opetus: Berliinissä voi tehdä suunnitelmia, mutta lopulta Berliini on se joka päättää, mitä tehdään.

Ja usein Berliini tietää paremmin, mikä sinulle on hyväksi, juuri nyt.


EDIT: Jälkikäteen ajateltuna päivän tapahtumat olisi voinut ennustaa jo tämän Spreeparkista saapuneen meilin perusteella:

Ihan homona

Olin ajatellut viettää laiskan lauantain ihan tässä kotikulmilla ja käydä ehkä tutustumassa tarkemmin lähiympäristöön eli Weddingin kaupunginosaan. Mutta koska ollaan Berliinissä, on suunnitelmilla tapana muuttua hyvinkin äkkiä.

Tajusin, että hyvänen aika, tänäänhän on Christopher Street Day, vuosittainen iso katujuhla ja mielenilmaus seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksien puolesta, kaikenlaista syrjintää vastaan.

Eli toisin sanoen, värikäs Gay Pride-kulkue ja hillittömät bileet. Eihän sellaista voi jättää väliin.

Kulkueen päätepysäkki Brandenburger Tor ja Strasse des 17. Juni oli valjastettu yhdeksi, valtavaksi festarialueeksi: livemusiikkia, ruoka- ja juomakojuja vieri vieressä niin pitkälle kuin katse vain ulottui. Mojito, 4 euroa ja hodari kaikilla mausteilla, 3 euroa, kyllä kiitos. Kaikkialla kulki hymyileviä ihmisiä, rauhallisesti väkijoukossa toisilleen tilaa antaen ja tönimättä. Känniääliöt ja öykkärit loistivat poissaolollaan.

Ja siellä rotvallin reunalla istuin taas minä, drinkkiä imeskellen ja se sama onnellinen ja typerä virne naamalla niin kuin tämän viikon jokaisena muunakin päivänä.

Ihmiset haluavat toisilleen hyvää ja maailma on kuitenkin aika perkeleen kaunis paikka.
Siihen on uskottava, jos täällä aikoo elää.