Kuinka voit olla juhannuksen poissa Suomesta, yksin Berliinissä?
Useampikin ihminen kysyi tätä minulta kuulleessaan matkani ajankohdan. Kohautin harteitani hämmentyneenä: ihan hyvin. Mikä se juhannus nyt on, yksi pitkä viikonloppu jolloin grillataan, poltetaan roskia ja juodaan laiturinnokassa kaljaa. Onhan näitä nähty ja toivottavasti tullaan näkemäänkin, kai nyt yhden sellaisen voi olla jossain muuallakin.
Sitä paitsi huomasin, että juhannus tulee joka tapauksessa suomitytön luo, vaikka tämä olisi jossain muualla. Helsinki FRESH Exhibitionin yhteydessä Direktorenhausissa järjestettiin Finnish Midsummer Party sisältäen grillausta, saunomista ja rentoa meininkiä. Mikäs sen parempaa, ajattelin ja pakkasin kassiin tarvittavat tykötarpeet: pyyhkeen, makkaraa, sinappia ja kaljaa.
Paikalla oli iltapäivällä ehkä kourallinen väkeä. Olin henkisesti varautunut ihmispaljouteen, johon voisin näppärästi soluttautua tarvitsematta ryhtyä sen kummemmin sosiaaliseksi. Nyt tunsin itseni yksinäiseksi friikiksi, joka ei pystynyt edes alkeellisimpaan small talkiin. Hengailin paikalla hetkisen, tungin naamaani viipaleen tarjolla ollutta mustikkapiirakkaa (tosi hyvää, kiitos) ja hivuttauduin takavasemmalle, tallaten Spree-joen vartta pitkin kohti Jannowitzbrückea. Istuuduin penkille, avasin kaljan ja totesin, että nämä yhden naisen juhannusjuhlat alkavat NYT. Töttöröö.
Avasin makkarapaketin, dippasin kylmää kabanossia sinappipurkkiin, hörppäsin lämmintä kaljaa päälle ja ajattelin, että tässä hetkessä on joko jotain äärimmäisen säälittävää tai hillittömän hienoa. Päätin valita niistä jälkimmäisen.
Seuraavaksi hyppäsin S-Bahniin ja päätin kyyditä itseni Friedrichshainiin. Vaeltelin pitkin katuja ja pistäydyin pikkuputiikeissa hypistelemässä kauniita tavaroita, kunnes päädyin Boxhagenerplatzin puistoon, joka oli täynnä kauniista kesäillasta nauttivaa kansaa. Seurasin aborginaalien esimerkkiä, ostin kulmakioskista oluen ja sipsejä ja vein itseni juhannuspiknikille.
Suljin silmät, annoin auringon lämmittää poskipäitä ja kuuntelin vieraalla kielellä soljuvaa puhetta ympärilläni. Tajusin, että tämä oli se juhannusjuhla, mitä juuri nyt tarvitsin ja mihin kykenin. Ihmisiä ympärillä, mutta silti yksin ja ihan omassa rauhassa.
Päätin panostaa huolella epäsuomalaisen juhannusaattoni viimeistelyyn ja vein itseni aterioimaan keskelle itäberliiniläisiä betonipytinkejä, Frankfurter Torille meksikolaiseen ravintolaan: quesadillas con carne, bitte. Jos siinä on reilusti guacamolea ja ranskankermaa, se ei voi olla pahaa. Varsinkaan, jos sen saa huuhdella alas kylmällä Coronalla.
Oli se melkein yhtä hyvää kuin uudet perunat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti