Onnea yhdeksällä eurolla

En halua ajatella, kuinka paljon turhaa tavaraa olen elämäni varrella hankkinut. Enimmäkseen vaatteita ja asusteita, niitä ihankivoja ja kunsaihalvalla  ja postimyynnistätilasin enkäjaksanutpalauttaa. Ahdistuin ja päätin, että hankkiudun eroon turhista räteistä enkä enää huoli kaappiini mitään, mikä ei täysin palkein kilju nimeäni vaatekaupan rekissä.

Tajusin, etten ollut ostanut suurinta osaa tavaroista todelliseen tarpeeseen vaan täyttääkseni jotain henkistä vajetta, ollakseni toisenlainen ihminen, parempi sellainen. Eikä mikään ostaminen kuitenkaan minua sellaiseksi tehnyt.

Mutta sitten, sitten kun kohtaa jotain sellaista, mikä suorastaan hyppää syliin näyteikkunasta, on tartuttava hetkeen.

Hanf Hausin ikkunasta ne katsoivat minua. Ja huusivat nimeäni, palosireenin lailla.

Tällaiset minulla oli pienenä tyttönä ja vähän isompanakin tyttönä, kunnes tein kardinaalimokan ja uhrasin ne omiksi näyttämökengikseni kesäteatterissa. Eikä niistä syksyllä ollut enää mitään jäljellä.
Siitä saakka olen silmännurkastani tiiraillut uutta paria, sitä löytämättä. 
Sydän pamppaillen etsin katseellani hyllystä oikeaa väriä ja kokoa, mustia oli kokoa 39 ja 41. Perkele. Nelikymppinen puuttuu välistä. Noh, sovitetaan pienempää jos se vaikka sopisi.

Ja ne olivat TÄYDELLISET.

Pikkutytön kengissä on aikuisen naisenkin askel kevyt.